Ulkona myrskyää. Uliseva tuuli ja ikkunaa hakkaava sade saavat minut hetkeksi rauhoittumaan ja unohtamaan ajatukseni. En ole päässyt yli pelosta ukkosta kohtaan, mutta olen oppinut nauttimaan sen tuomasta hetkellisyydestä. Unen saaminen tuntuu jo mahdolliselta. Sade lakkaa, ja tuijotan tihkun luomien vesipisaroiden tanssimista ikkunassa aamuun asti. Kahvi saa mahani sekaisin, enkä pysty pahoinvoinniltani lukemaan sanomalehteä. Nukahdan bussin takapenkille, ja myöhästyin töistä. Pomo huutaa taas. Ymmärrän häntä, myöhästelen melko usein.
Kuulen työkavereideni puhuvan minusta kulkiessani heidän selkänsä takaa. Ei se haittaa, en minäkään pidä heistä. Ammatillisuutta kuitenkin arvostan, eikä moinen kuulu työpaikalle. Pyydän heitä jättämään vastaavanlaiset kommentit tulevaisuudessa työajan ulkopuolelle, ja he katsovat minua halveksuen poistuessaan taukohuoneesta. Suutun ja paiskaan kahvimukini seinään. Se oli tyhjä, ei tarvitse kuin lakaista sirpaleet. Toivottavasti sain kaikki kerättyä.
Bussikortistani on luotto loppunut, ja minulta puuttuu 20 senttiä bussilipusta. Kävelen kotiin, koska kenelläkään pysäkillä ei ollut käteistä. Taivas enteilee ukonilmaa ja kilometri ennen kotiovea alkaa sade. Sen tuoma raikas ilma piristää minua hieman, ja hymyilen.
Äiti on taas soittanut. Laitan hänen tililleen rahani, ja alan valmistelemaan ruokaa. En ole muistanut ostaa mausteita, eikä makaroonilaatikko maistu kummoiselta. Ei haittaa, kunhan saan mahani täyteen. Televisiosta tulee sankaritarina syövän selvinneestä naisesta, joka elää hyvin ja onnellisesti. Mietin muuttuisiko elämäni, jos saisin syövän.
Vesi alkaa värjäytyä punaiseksi nopeammin kuin kuvittelin. Koitan olla liikkumatta liikaa, etten läikytä vettä lattialle. Ranteissa tunnen vain pulssini, en uskalla katsoa haavoja. Sydämmeni hakkaa kuin ukkosella, hymyilen jo toisen kerran tänään. Mitäköhän tämän jälkeen tapahtuu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti