Narkkari, nisti, juoppo, alkoholisti. Mikä saa ihmisen antamaan periksi päihteiden tuottamalle hetkelliselle mielihyvälle, jonka tiedämme kuitenkin olevan pelkkä harhakuva aivoissamme? Mikä saa heidät vaihtamaan arjen ilot ja surut hylkiön elämään, joka ei tuota kuin keinotekoista, hetkellistä mielihyvää? Miksi he eivät taistele paremman elämän puolesta, niinkuin suurin osa läntistä maailmaa? Ovatko he kykenemättömiä vai haluttomia tekemään töitä onnen eteen? Sulkevatko he silmänsä maailmalta epäonnistumisen pelossa, pelkäävätkö he elämää enemmän kuin kuolemaa? Ovatko he jo epäonnistuneet joko syntyessään tai eläessään, ajautuneet siten rakoon, jossa odotetaan kuolemaa vieno hymy suupielessä ja likaiset kyyneleet poskilla? Ovatko he nähneet sivusilmällä mihin elämä lopuksi jokaisen meistä enemmin tai myöhemmin johtaa, ja todenneet pyristelyt turhiksi yrityksiksi muuttaa sitä itseään toistavaa loppukohtausta?
Vai olemmeko me ne, jotka ovat sokeita elämän suhteen, kun havittelemme aina uusia, väliaikaisia onnellisuuden hetkiä, sitä parempaa huomista? Teemme töitä jotta saisimme elämältä sen mitä haluamme, mutta tiedämmekö me edes mitä haluamme? Haluammeko mitään, vai haluammeko kaiken, jopa mahdottoman? Piiloudummeko me todellisuudelta omalla tavallamme, peittämällä itsemme määränpäihin ja tulevaisuuden haaveisiin, jotka alitajuisesti tiedämme epärealistisiksi, saavuttamattomiksi? Uskommeko turhaan kovan työn tulokseen ja suoraselkäisyyden hedelmiin, siivuttaen elämän arvaamattomuuden ja väistämättömän surumielisyyden? Olemmeko me niitä, jotka eivät näe maailmaa sellaisena kuin se on, unohtaen eilisen, jättäen tämän päivän lyhytikäisyyden huomiotta ja uskoen huomiseen? Tulemmeko me katumaan kuolinvuoteellamme liian vähää yrittämistä ja haaveidemme toteutumattomuutta, vai naurahdammeko elämämme ironisuudelle, sille, ettemme ymmärtäneet aikaisemmin niitä haaveita pelkiksi harhakuviksi, jotka nostavat meidät joka päivä vuoteesta töihin, jotka saavat meidät syömään terveellisesti, liikkumaan jotta pystyisimme elämään paremmin, olemaan yställisiä jos se auttaisi meitä saavuttamaan toive-elämämme, kehittämään itseämme tulevaisuutta varten, sitä päivää, kun kaikki on hyvin, eikä enää tarvitse rehkiä?
Olemmeko me kaikki omalla tavallamme eksyneitä, samanlaisia ihmisiä eri harhakuviin kietoutuneina? Olemmeko me lyhytikäisiä, itseään toistavia vitsejä, jotka kuvittelevat jokainen olevansa poikkeus? Olemmeko me kaikki vain turhuuden ympärille rakennettu koneisto, joka yrittää uskotella itselleen olevansa jotain suurta ja kaunista, tärkeää ja merkittävää, vaikka tämä maailma ei oikeasti meitä ei tarvitsekkaan?
Mene ja tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti