Vastaantulija

Ulkona myrskyää. Uliseva tuuli ja ikkunaa hakkaava sade saavat minut hetkeksi rauhoittumaan ja unohtamaan ajatukseni. En ole päässyt yli pelosta ukkosta kohtaan, mutta olen oppinut nauttimaan sen tuomasta hetkellisyydestä. Unen saaminen tuntuu jo mahdolliselta. Sade lakkaa, ja tuijotan tihkun luomien vesipisaroiden tanssimista ikkunassa aamuun asti. Kahvi saa mahani sekaisin, enkä pysty pahoinvoinniltani lukemaan sanomalehteä. Nukahdan bussin takapenkille, ja myöhästyin töistä. Pomo huutaa taas. Ymmärrän häntä, myöhästelen melko usein.

Kuulen työkavereideni puhuvan minusta kulkiessani heidän selkänsä takaa. Ei se haittaa, en minäkään pidä heistä. Ammatillisuutta kuitenkin arvostan, eikä moinen kuulu työpaikalle. Pyydän heitä jättämään vastaavanlaiset kommentit tulevaisuudessa työajan ulkopuolelle, ja he katsovat minua halveksuen poistuessaan taukohuoneesta. Suutun ja paiskaan kahvimukini seinään. Se oli tyhjä, ei tarvitse kuin lakaista sirpaleet. Toivottavasti sain kaikki kerättyä.

Bussikortistani on luotto loppunut, ja minulta puuttuu 20 senttiä bussilipusta. Kävelen kotiin, koska kenelläkään pysäkillä ei ollut käteistä. Taivas enteilee ukonilmaa ja kilometri ennen kotiovea alkaa sade. Sen tuoma raikas ilma piristää minua hieman, ja hymyilen.

Äiti on taas soittanut. Laitan hänen tililleen rahani, ja alan valmistelemaan ruokaa. En ole muistanut ostaa mausteita, eikä makaroonilaatikko maistu kummoiselta. Ei haittaa, kunhan saan mahani täyteen. Televisiosta tulee sankaritarina syövän selvinneestä naisesta, joka elää hyvin ja onnellisesti. Mietin muuttuisiko elämäni, jos saisin syövän.

Vesi alkaa värjäytyä punaiseksi nopeammin kuin kuvittelin. Koitan olla liikkumatta liikaa, etten läikytä vettä lattialle.  Ranteissa tunnen vain pulssini, en uskalla katsoa haavoja. Sydämmeni hakkaa kuin ukkosella, hymyilen jo toisen kerran tänään. Mitäköhän tämän jälkeen tapahtuu?

Saamaton

Maanantai-aamu tammikuussa. Kello soi puoli kuusi. Ulkona on vielä pimeää, nousen laittamaan valot päälle ja kaadun takaisin sänkyyn. Vielä viisi minuuttia. Nousen vihdoin, ja alan valmistelemaan kahvinkeitintä. Vettä lisätessäni ajatus katkeaa, ja säiliössä on vettä kymmeneen kuppiin. Mutisen perkeleet ja alan tyhjentämään säiliötä erittäin epäkäytännöllisesti. Osa läikkyy lattialle ohi tiskipöydän, en jaksa pyyhkiä. Purut suodatinpussiin ja kahvi tippumaan. Suuntaan suihkuun, ja toivon pystyväni laittamaan piilolinssit tänään helpommin silmiini. Vesi tuntuu lohduttavalta, enkä haluaisi jaksaa edes pestä hiuksiani, saati lopettaa horroksessa seisomista. Kun ajantajuni palaa poistun suihkusta, kuivaan itseni ja kerään muutaman sekunnin ajan rohkeutta kohdata kylmyys joka muistuttaa itsesään vessanoven raoista. Harppaan kahdella askeleella nopeasti pienen yksiöni ainoaan huoneeseen, jossa on hieman siedettävämpi lämpötila. Puen, ja pesen kupin kahvia varten. Pitäisi tiskata, mutta ei jaksa. Ingmanin maito on jo pilaantunut, vaikka parasta ennen-merkki näyttää vasta eilistä. Miksei Siwassa myydä Valion tuotteita? Käynnistän koneen, vaikka tiedän etten kauaa ehdi internetissä olla. Rutiiniksi muodostunut tapa, jonka väliin jättäminen tuntuu luonnottomalta. Kahvi on liian kuumaa, juon sen silti nopeasti. Ei ehdi odotella. Hetken selailtuani huokaan ja mietin aamutupakkaa, joka saa tyhjän vatsani voimaan pahoin, mutta jota ei voi välistä jättää. Muuten ei hermot kestä. Sammutan koneen, nousen ja otan kaksi askelta kylpyhuoneeseen. Aika laittaa piilolinssit. Turhautumisen tunne muistuttaa minua tämän uuden rutiinin turhauttavuudesta. Kirvelee, polttelee ja vituttaa. Viiden minuutin jälkeen saan kuitenkin molemmat piilolinssit silmiini. Oikeaa silmää sattuu jumalattomasti, olen kuitenkin oppinut ettei se kestä sietämättömän kauan, joten puristan nyrkkiä ja odotan kivun hiipumista. Kun näen normaalisti, puen kenkäni ja takkini ja tarkistan olenko varmasti muistanut laittaa pitkät kalsarit. Astun ovesta ja jätän joka toisen rapun välistä, avaan ulko-oven ja värisen kylmyyden tunkeutuessa jokaisesta mahdollisesta raosta iholleni.


Lämpötila on kolmenkymmenen alapuolella, ja tuuli asettuu matkan alkutaipaleella minua vastaan. Tupakka ei meinaa syttyä, pitäisi ostaa uusi Colt. Imen posket lommoilla ja saan liian raikkaan menthol-tupakan syttymään. Muistan ettei aikaa ole paljoa, ja alan kävelemään nopeilla askelilla. Käteni huutaa taskuni lämpöön pidellessään tupakkaa, koitan ajatella jotain muuta. Enää kolme viikkoa, koitan piristäytyä. Sitten takaisin kouluun, jonka päivien helppoutta olen vasta nyt työssäoppimisen aikana oppinut arvostamaan. Imen tupakkani mahdollisimman nopeasti, ja sujautan oikean käteni taskuun, jossa se saa kaipaamaansa lämpöä. Vielä on matkaa jäljellä.


Saavun työpaikalle tasan puoli seitsemän, eli myöhässä. Vaihdan hyvät huomenet kaikkien vastaantulevien työkavereiden kanssa, ja sulkeudun pukuhuoneeseen, joka on varattu minulle ja toiselle miespuoliselle työharjoittelijalle. Vaatteiden vaihto tuntuu kestävän ikuisuuden, kun energiamattomana riisun suuret vaatekerrokset päältäni ja puen likaisen kokin työasuni tilalle. Vaatteet päällä juon vessan hanasta vettä, jotta tupakan ja pakkasen kuivaama suuni ei enää valittaisi. Nojaan hetken peiliin ja tuijotan punaisia silmiäni. Hengitän syvään, keuhkoni tuntuvat ahtailta, pitäisi lopettaa. Myöhemmin sitten. Kerään itseni ja alan laahustamaan työpisteeseeni. Oot tänään salaatti- ja tiskivuorossa, kuuden viikon pomoni sanoo. Taas. Yritän peittää turhautuneisuuteni, en ole tehnyt tehtäviäni niin hyvin että olisin ansainnut oikeuden valittaa. 


Kilokaupalla tomaatteja. Ikuinen salaattivuorolainen lyö pöytään kaksi isoa laatikkoa tomaatteja, ja käskee leikata ne sopiviksi paloiksi salaattiin. Tuttu juttu, haen vetolaatikosta hanskat ja pyydän työkaveriltani yhden hänen paremmista veitsistä. Et sit vie sitä tiskiin, hän sanoo ojentaessaan veitsen väärinpäin. 
Aika kuluu. 
Ensimmäisen kerran kun uskallan katsoa kelloon, se kertoo tunnin kuluneen. Tunnin, joka tuntui kahdelta. Huokaan ja koitan keksiä minkälaisia seikkailuja kehittäisin pääni sisällä, jotten pyörtyisi paikalleni työn tylsyydestä.


Perkele!


Leikkaan sormeeni viillon. Haava ei ole syvä, mutta verta tulee tarpeeksi dramaattisesti muutaman minuutin tauon pitämiseen. Olen salaa tilanteesta tyytyväinen, ja säädän hetken laastareiden kanssa. Omatuntoni kuitenkin patistaa minut takaisin töihin nopeammin kuin oikeasti haluaisin. 


Viemme salaatit linjastoon ja siivoamme salaattipisteen. Ruokatauolla kilpailemme omassa pöydässämme muiden työssäoppijoiden kanssa siitä ketä vituttaa eniten. Olisin voittanut jos olisin vaivautunut perustelemaan, mutta keskityn syömään ja toivon ruoan parantavan minut tältä toivottalta ärtyneisyyden tunteelta. Kahvia juodessani tunnen tiskinurkasta suuntautuvat pitkät katseet, ja nousen ylös viedäkseni astiat palautuspisteeseen. En saa palkkaa, anna mun pitää ees kunnolliset tauot, mutisen itsekseni samalla kun laahustan tiskikoneen vastaanottopäähän. Käteni eivät kestä tulikuumia astioita, joten puen hanskat käteeni. En ole ensimmäistä kertaa tiskissä, joten tiskien linjasta otto ja järjestely sujuu jo hyvällä rutiinilla. Olen hieman paremmalla tuulella, kiitos ruoan ja sen tiedon, että tiskissä kuljetaan kuin transsissa, kuin aikaa ei olisikaan. Sukellan ajatuksiini rikkomatta yhtään lautasta ja ennen kuin huomaankaan ruokala on tyhjä ja on päiväkahvin aika. Huomaan kipeän selkäni ja jalkani samaan aikaa. Venyttelen hieman ja liityn muiden työntekijöiden seuraan. Täytän kuppini mustalla myrkyllä ja sekoitan joukkoon tilkan maitoa. Kahvi on pahaa, otan silti toisen kupillisen. Toinen miespuolinen työharjoittelija tuijottaa kelloa ja kertoo ääneen kuinka paljon työpäivää on vielä jäljellä. Käsken hänen olemaan hiljaa, tiedämme kyllä itsekkin emmekä halua siitä muistutusta. Haukumme tauolla yhteisiä vihan kohteitamme purkaaksemme turhautumisen tunteita, ja valittelemme unen puutetta. Keskustelemme siitä kuinka helposti olemme oppineet olemaan kahdeksan tuntia tupakoimatta. 


Viimeiset tiskit koneesta, sitten palauttamaan täysiä astiakärryjä keittiön ja salin puolelle. En pidä kiirettä, sillä en halua uusia töitä ennen työpäivän loppua. Kello liukuu hitaasti eteenpäin, yritykseni olla tuijottamatta sitä ovat turhia, mutta vihdoin saamme luvan poistua. Vaihdan vaatteet yhtä energiamattomasti kuin aamulla, ja vaihdamme Niinpä -katseita toisen työharjoittelijan kanssa. En edes jaksa valittaa kipeistä jaloistani.


Astun ulos. Kylmyys ei tunnu yhtä tappavalta kuin aamulla, mutta tupakkaa sytyttäessäni käteni muistuttaa lapasten eduista. Alan kävelemään kotiin päin, ja kylven negatiivissa ajatuksissani. Koitan ymmärtää opettajan ajatuksen työssäoppimisesta, mutta oma vihani palkatonta puurtamista kohtaan vie voiton. Viikon ensimmäinen päivä, mutta neljä seuraavaa tulevat olemaan identtisiä. Liikennevalojen kohdalla huomaan polttavani filtteriä. Unohdan viimeiset kahdeksan tuntia kertaheitolla ja fantasiat paremmasta ammatista, uudesta elämästä ja tarpeellisuuden tunteen täyttymisestä täyttävät pääni. Joku päivä tulen olemaan onnellinen. 


Mutta en huomenna. 

Kaksi tietä kadotukseen

Narkkari, nisti, juoppo, alkoholisti. Mikä saa ihmisen antamaan periksi päihteiden tuottamalle hetkelliselle mielihyvälle, jonka tiedämme kuitenkin olevan pelkkä harhakuva aivoissamme? Mikä saa heidät vaihtamaan arjen ilot ja surut hylkiön elämään, joka ei tuota kuin keinotekoista, hetkellistä mielihyvää? Miksi he eivät taistele paremman elämän puolesta, niinkuin suurin osa läntistä maailmaa? Ovatko he kykenemättömiä vai haluttomia tekemään töitä onnen eteen? Sulkevatko he silmänsä maailmalta epäonnistumisen pelossa, pelkäävätkö he elämää enemmän kuin kuolemaa? Ovatko he jo epäonnistuneet joko syntyessään tai eläessään, ajautuneet siten rakoon, jossa odotetaan kuolemaa vieno hymy suupielessä ja likaiset kyyneleet poskilla? Ovatko he nähneet sivusilmällä mihin elämä lopuksi jokaisen meistä enemmin tai myöhemmin johtaa, ja todenneet pyristelyt turhiksi yrityksiksi muuttaa sitä itseään toistavaa loppukohtausta?

Vai olemmeko me ne, jotka ovat sokeita elämän suhteen, kun havittelemme aina uusia, väliaikaisia onnellisuuden hetkiä, sitä parempaa huomista? Teemme töitä jotta saisimme elämältä sen mitä haluamme, mutta tiedämmekö me edes mitä haluamme? Haluammeko mitään, vai haluammeko kaiken, jopa mahdottoman? Piiloudummeko me todellisuudelta omalla tavallamme, peittämällä itsemme määränpäihin ja tulevaisuuden haaveisiin, jotka alitajuisesti tiedämme epärealistisiksi, saavuttamattomiksi? Uskommeko turhaan kovan työn tulokseen ja suoraselkäisyyden hedelmiin, siivuttaen elämän arvaamattomuuden ja väistämättömän surumielisyyden? Olemmeko me niitä, jotka eivät näe maailmaa sellaisena kuin se on, unohtaen eilisen, jättäen tämän päivän lyhytikäisyyden huomiotta ja uskoen huomiseen? Tulemmeko me katumaan kuolinvuoteellamme liian vähää yrittämistä ja haaveidemme toteutumattomuutta, vai naurahdammeko elämämme ironisuudelle, sille, ettemme ymmärtäneet aikaisemmin niitä haaveita pelkiksi harhakuviksi, jotka nostavat meidät joka päivä vuoteesta töihin, jotka saavat meidät syömään terveellisesti, liikkumaan jotta pystyisimme elämään paremmin, olemaan yställisiä jos se auttaisi meitä saavuttamaan toive-elämämme, kehittämään itseämme tulevaisuutta varten, sitä päivää, kun kaikki on hyvin, eikä enää tarvitse rehkiä?

Olemmeko me kaikki omalla tavallamme eksyneitä, samanlaisia ihmisiä eri harhakuviin kietoutuneina? Olemmeko me lyhytikäisiä, itseään toistavia vitsejä, jotka kuvittelevat jokainen olevansa poikkeus? Olemmeko me kaikki vain turhuuden ympärille rakennettu koneisto, joka yrittää uskotella itselleen olevansa jotain suurta ja kaunista, tärkeää ja merkittävää, vaikka tämä maailma ei oikeasti meitä ei tarvitsekkaan?


Mene ja tiedä. 

Alku

Lupasin itselleni kirjoittavani enemmän, parantuvani asiassa jota rakastan tehdä. Se ainoa asia, missä olen vahvoilla muihin verrattuna. Harjaantua, saada tunnustusta. Luoda itseäni suurempia tarinoita. Siitä on jo vuosia kun sängyssä maatessani uskottelin itselleni, että huomenna aloitan aktiivisen kirjoittamisen. Siinä välissä on vaihtunut paikkakunta, koulu sekä ikä. Ystävät ja kaverit jäivät, muutamia tuli tilalle. Teatterissakin pyörähdin, mutta kirjoittanut en ole kuin kouluun. Nekin nopeasti ja keskivertotason molemmin puolin aaltoillen.

Tämä blogi on yritys palauttaa rakkaus tekstin luomiseen, ja parantua siinä, tehdä siitä asia jolla voin kehuskella baaritiskillä jos sinne eksyn. Kuten kaikkeen tähän mennessä, suhtaudun tähänkin kyynisesti ja olen jo hyväksynyt vaihtoehdoksi sen, etten tätä tekstinpätkää pidemälle pääse. 

Tästä lähtee surullinen yritys olla omaperäinen. Toivotan itselleni onnea sekä uutta selkärankaa.

Tämä on myös ainoa teksti jota en tule tulevaisuudessa muokkaamaan, eräänlaisena muistutuksena.